Suomen rangaistuskäytössä on pääosin keskitytty vapaus- ja varallisuusrangaistuksiin. Ensinmainituista Suomessa käytössä ovat vankeus ja yhdyskuntapalvelu. Tässä dokumentissa käsitellään näistä ensinmainittua.
Vankeusrangaistus on rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän kannalta hankala asia: toisaalta tehokas keino eristää rikoksentekijöitä ja antaa yhteiskunnalle signaali jonkin toiminnan kiellettyydestä (yleisestävä vaikutus), toisaalta vankeus yleensä vain helpottaa rikoskierteeseen suistumista. Näin rikoksentekijään kohdistuva erityisestävä vaikutus jää huomattavan heikoksi. Lisäksi vankilahoito on kallista, eikä edistä rikollisten paluuta takaisin yhteiskuntaan.
Huolimatta ongelmistaan ja huonoista puolistaan, vankeutta ei ole voitu korvata muillakaan rangaistusmuodoilla. Sen käyttöä rangaistuksena on kuitenkin ohjattu viime aikoina voimakkaasti mm. rikoslain rangaistusnormien uudistuksella. Siinä missä aiemmin omaisuusrikokset olivat merkittävä syy telkien taakse viejänä, nykyisin vankiloissa kärsitään pääasiassa väkivalta- ja huumausainerikoksista kerättyjä tuomioita. Osavaikutuksensa vankilukuun on ollut myös yhdyskuntapalvelun kaltaisilla vaihtoehtorangaistuksilla.
Vaihtoehtoisten rangaistusmenetelmien käyttöön on liittynyt myös vankiloissa istuttujen rangaistusten keskimääräinen piteneminen. Myös elinkautisvankien määrä on kaksinkertaistunut viime vuosikymmenen aikana. Ammattimaisen huumerikollisuuden leviämisellä Suomeen on ollut vaikutuksensa. Toisaalta merkityksetöntä ei myöskään ole se, että syytetyn alentuneeseen syyntakeisuuteen (mielenhäiriöiden ym. yhteydessä) suhtaudutaan huomattavasti aiempaa tiukemmin, eikä rangaistuksia alenneta häiriintyneen mielentilan vuoksi enää ollenkaan niin usein kuin aiemmin. Myös rikosten tahallisuusarviointi on kiristynyt viime aikoina.
Vankeuteen voidaan tuomita sellaisesta rikoksesta, jonka nimenomaisessa rangaistussäännöksessä se on mainittu rangaistuslajina. Rikoslakiuudistuksen tavoitteena on ollut kerätä kaikki vankeuteen tuomitsemisen mahdollistavat rikosnormit rikoslain erityiseen osaan. Silti rikoslaistakin löytyy pelkkiä sakonuhkaisia rikosnormeja, joita on lisäksi erityislainsäädännössä viljalti.
Tyypillisesti vankeusrangaistus on määräaikainen. Alle 14 päivän vankeutta ei voida tuomita, ja maksimirangaistus yhdestä rikoksesta on 12 vuotta. Poikkeuksellisesti joistain rikoksista voidaan tuomita elinkautiseen vankeuteen (murhasta se on jopa säädetty ainoaksi mahdollisuudeksi). Mikäli useasta rikoksesta tuomitaan yhdistetty rangaistus, yhteenlaskettu määräaikainen vankeusrangaistus voi nousta 15 vuoteen.
Yllä mainitut rajat toimivat ääripäinä sellaisissa rikossäännösten rangaistusasteikoissa, joissa muuta ei ole määrätty. Esimerkiksi väärästä ilmiannosta (RL 15:6) tuomitaan "sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi". Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mikäli vankeusrangaistukseen päädytään, sen mahdollinen kesto on 14 pv - 3 v.
Perusasteikkona rangaistusta mitattaessa on soveltuvan rikossäännöksen ilmoittama asteikko. Mikäli kyse on nuoresta (15-17 v) rikoksentekijästä, alentuneesta syyntakeisuudesta (mielenhäiriö ym.), rikoksen yrityksestä, avunannosta, hätävarjelun liioittelusta tai oikeudenvastaisesta pakkotilateosta, asteikkoa alennetaan. Hätävarjelu- ja pakkotilatapauksissa voidaan harkinnan mukaan soveltaa myös normaaliasteikkoa. Sama koskee alentunutta syyntakeisuutta 1.9.2001 alkaen.
Jos asteikkoa alennetaan, maksimirangaistusta vähennetään neljänneksellä ja minimiksi tulee 14 päivää. Murhan tapauksessa, kun elinkautinen on määritelty ainoaksi mahdolliseksi rangaistukseksi, lievennetty rangaistusasteikko on 2-12 vuotta. Kun asteikko on valittu, rangaistus valitaan asteikon sisältä oikeudenmukaisuutta noudattaen. Tässä kohtaa tämä tarkoittaa mm. sitä, että rangaistuksen tulee olla linjassa yleisen rangaistuskäytännön kanssa ja toisaalta heijastaa rikoksen vahingollisuutta ja tekijän syyllisyysastetta.
Rangaistusta mitattaessa ovat varsinaisen teonkuvauksen lisäksi käsillä yleiset koventamis- ja lieventämisperusteet. Rangaistusta koventaviksi perusteiksi katsotaan ennen muuta rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus, järjestäytynyt rikollisuus, rikoksen tekeminen palkkiota vastaan ja aiempi rikollisuus, "jos se osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä". Lievennysperusteita puolestaan ovat rikoksen tekemiseen vaikuttanut ulkoinen painostus, tekijän pyrkimys poistaa rikoksensa vaikutuksia ja edistää sen selvittämistä sekä sellainen seikka, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia. Lisäksi tuomioistuimella on mahdollisuus puuttua sinänsä lainmukaiseen, mutta lopputulokseltaan kohtuuttomaan lopputulokseen alentamalla rangaistusta.
Vankeusajan lopputulokseen vaikuttaa myös rikoslain 3 luvun 11 §:n sääntö, jonka mukaan tuomittavasta rangaistuksesta on vähennettävä tutkintavankeudessa vietetty aika täysimääräisenä.
Suomessa ehdollista vankeusrangaistusta käytetään suurimmassa osassa vankeuteen johtavista tuomioista. Tämä on osittain tarkoituksellistakin rikospolitiikkaa. Ehdollisessa rangaistu ei joudu istumaan tuomiotaan vankilassa, vaan voi jatkaa elämäänsä normaalisti, ellei syyllisty uusiin rikoksiin. Ehdollisen vankeuden ajatuksena on estää rikoksentekijän altistuminen vankilan haittavaikutuksille, ja toisaalta ehdollinenkin on suurimmalle osalle kansalaisista riittävä varoitus.
Korkeintaan kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan tuomita ehdolliseksi silloin, kun yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen ei vaadi rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Usein merkittävä ehdollisen estävä tekijä on se, että ehdolliseen ei voida poikkeustapauksia lukuunottamatta tuomita henkilöä, joka on tuomittu rikosta edeltävinä kolmena vuotena vähintään vuodeksi vankeuteen. Yleensä kuitenkin varsinkin ensikertalaiset tuomitaan ehdolliseen, ellei kyse ole hyvin vakavasta rikoksesta. Joissain räikeissä lainrikkomistilanteissa (esimerkiksi KKO 1991:183) ehdottomaan vankeuteen on tuomittu silloinkin, kun edellytykset ehdolliseen tuomitsemiseen olisivat olleet voimakkaasti esillä.
Ehdolliseen vankeuteen liittyy aina koetusaika, jonka pituus vaihtelee yhdestä vuodesta kolmeen vuoteen. Mikäli tuomittu elää koetusajan kiltisti, rangaistusta ei panna täytäntöön. Tarkemmin sanoen ehdollinen rangaistus voidaan määrätä täytäntöönpantavaksi koetusaikana tehdyn rikoksen perusteella, jos siitä on mahdollista (ao. rikossäännöksen mukaan) tuomita vankeutta. Syyte uudesta rikoksesta on nostettava vuoden kuluessa koetusajan päättymisestä.
Huomaa, että ehdolliseen vankeuteen liittyvä koetusaika on eri asia kuin ehdonalaiseen vapauteen liittyvä koeaika.
Kun tuomioistuin määrää ehdollisen vankeuden alaiselle henkilölle uutta rangaistusta, se voi harkintansa mukaan jättää edellisen rangaistuksen ehdolliseksi tai määrätä sen täytäntöönpantavaksi kokonaan tai osittain. Mikäli rangaistus määrätään vain osittain täytäntöönpantavaksi, osa siitä jää tällöin ehdolliseksi. Jos vanhoja ehdollisia määrätään täytäntöönpantavaksi uuden tuomion yhteydessä, niistä on määrättävä yhteinen rangaistus.
Niissä tapauksissa kun ehdonalaista tuomiota ei voida katsoa riittäväksi seuraamukseksi, voidaan ehdollisen tuomion yhteydessä määrätä tuomitun maksettavaksi myös oheissakko. Tämä vaihtoehto tulee kyseeseen silloinkin, kun itse rikoksen rangaistussäännös ei edes mainitse sakkovaihtoehtoa. Oheissakko on ehdoton, eikä siis riipu siitä, tuomitaanko ehdollista vankeutta joskus täytäntöönpantavaksi vai ei.
Vankeusrangaistus kärsitään suljetussa vankilassa tai avolaitoksessa. Avolaitoksiin sijoitetaan henkilöitä, jotka sinne katsotaan soveltuviksi ja joiden ei voida olettaa poistuvan sieltä luvatta. Avolaitoksessa tehdään työtä, josta maksetaan myös palkkaa; vangit tosin joutuvat myös maksamaan palkastaan ennakonpidätyksen lisäksi myös ylläpitokustannuksiaan.
Vuodesta 1999 alkaen on myös ollut mahdollista sijoittaa vanki tarkasti valvottuna johonkin ulkopuoliseen yksikköön, jossa hän osallistuu päihdehuoltoon tai vastaavaan toimintaan. Tavoitteena on parantaa vangin selviytymistä normaalissa elämässä.
Vankeusrangaistukseen kuuluu nykyisin kiinteänä osana ehdonalainen vapaus. Tätä ei pidä sekoittaa ehdolliseen vankeuteen, jota käsitellään myöhempänä. Ehdonalaiseen vapauteen pääsee, kun on suorittanut kaksi kolmannesta vankeusrangaistuksesta laitoksessa. Erityisin syin ehdonalaiseen voi päästä jo kärsittyään puolet rangaistuksesta, kuitenkin aina vähintään 14 päivää. Ensimmäistä kertaa lusivat pääsevät yleensä ehdonalaiseen puolet kärsittyään. Ehdonalaiseen vapauteen liittyvän asian ratkaisee yleensä oikeusministeriön ohjeiden nojalla vankilan johtokunta.
Kun vanki on päästetty ehdonalaiseen vapauteen, hän on jäljellä olevan rangaistusajan verran koeajalla. Jos vanki tekee koeaikana uuden rikoksen, tuomioistuin voi julistaa ehdonalaisen vapauden menetetyksi. Periaatteessa myös muu käytösrikkomus voi johtaa vapauden menettämiseen, vaikka tätä ei käytännössä tapahdukaan. Mikäli vapaus menetetään, jäljelle jäänyt rangaistus pannaan täytäntöön. Uuteen ehdonalaiseen on mahdollista päästä, kun on kärsinyt vankeusrangaistustaan vähintään kuukauden.
Ehdonalaista vapautta voi saada vain määräaikaista vankeusrangaistusta kärsivä vanki, ei elinkautiseen tuomittu. Ehdonalaista myös elinkautisen osaltakin on harkittu.
Väkivaltaisuutta tai vaarallisuutta osoittavasta rikoksesta vähintään kahden vuoden vankeuteen tuomittu voidaan virallisen syyttäjän vaatimuksesta päättää, että rikoksentekijä on eristettävä pakkolaitokseen. Lisäksi vaaditaan, että rikoksentekijä on rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana syyllistynyt vastaavaa vaarallisuutta osoittaneeseen rikokseen.
Tuomioistuin voi antaa tuomiota määrätessään eristämislausuman, jonka perusteella vankilaoikeus ratkaisee, onko rikoksentekijää eristettävä vankeuden ajaksi. Kun rikoksentekijä on kärsinyt rangaistusaikansa, vankilaoikeuden on joko päästettävä hänet ehdonalaiseen vapauteen 1-3 vuoden koeajalla tai päätettävä eristyksen jatkamisesta. Päätös on uudistettava ainakin kuuden kuukauden välein. Käytännössä eristetyt on päästetty ehdonalaiseen tuomioistuimen määräämän rangaistuksen päätyttyä. Mikäli vanki päästetään pakkolaitoksesta ehdonalaiseen vapauteen, vapauden menettämisestäkin päättää vankilaoikeus.
Jouni Heikniemi
13.7.2001
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.