Irtaimen esineen myyjä vastaa kaupan kohteen virheistä kauppalaissa ja kuluttajansuojalaissa määrittelyillä perusteilla. Näiden lisäksi eräs olennainen vastuuperuste on tuotevastuulaki (694/1990), joka sisältää ankaraan vastuuseen pohjautuvat normit tuotteen henkilöille tai muulle omaisuudelle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta.
Tuotevastuun ja kaupankäynnin kohteen virheeseen perustuvan vastuun olennainen ero on siinä, että tuotevastuulain tarkoittama vastuu kohdistuu joko tuotteen valmistajaan tai sen EFTA-alueelle tuoneeseen tahoon (todettakoon, että täsmälliset TuoteVastuuL 5 §:n säännökset oikean vastuuvelvollisen suhteen ovat vielä aavistuksen edellä kuvattua monimutkaisempia. Olennaista kuitenkin on, että vastuutaho on useimmiten lähikauppaa kauempana, ja tästä seuraa toisaalta sekä varmempaa maksukykyä (yleensä isompi yritys) ja toisaalta vaikeampaa prosessointia (esimerkiksi espanjalaisen maahantuontiyrityksen señorien kanssa riitely voi osoittautua raskaaksi).
Tuotevastuu on vastuuta tuotteen vaarallisista ominaisuuksista. Tämä tarkoittaa sitä, että tuotevastuulain perusteella korvataan henkilövahingot sekä sellaiset esinevahingot, jotka ovat aiheutuneet muulle omaisuudelle (jos tuotteen vika vahingoittaa tuotetta itseään, kyse on selkeästi kaupan kohteen virheestä - näin siis esimerkiksi silloin, jos auton moottorin jakohihnan katkeaminen rikkoo moottorin).
Tyypillisiä tuotevastuun piiriin kuuluvia vahinkoja ovat leluihin liittyvät ongelmat: lelu saattaa nieltäessä tai suuhun laitettaessa aiheuttaa tukehtumisen tai komplikaatioita. Siitä voi myös irrota kemikaaleja, jotka voivat olla vaarallisia lapsille. Tästä huomataan, että tuotevastuussa kyse on pitkälti siitä, ettei tuote olekaan niin turvallinen kuin mitä ostaja on perustellusti saattoi odottaa (huomioiden mm. ohjeet, markkinointi ja liikkeellelaskemisen ajankohta).
Sinänsä tuotevastuulain tarkoittama vastuu ei kata tuotteen virheellistä tai käyttöohjeiden mukaista käyttöä. Toisaalta tavanomaisten virheellisten käyttötapojen huomioinnin on katsottava kuuluvan jo tuotteen suunnitteluvaiheeseen; esimerkiksi lelun pistäminen suuhun on siis sellainen tavallinen väärinkäyttö, joka on huomioitava lapsille tarkoitettuja tuotteita suunniteltaessa.
Erityisen tärkeä tuotevastuun rajoitus on se, että omaisuudelle aiheutuvat vahingot korvataan vain, jos ne ylittävät 2350 markan rajan. Henkilövahingot korvataan ilman alarajaa.
Tuotevastuulain mukaan korvausvelvollisia ovat valmistaja tai tuottaja sekä EFTA-alueelle tuotteen tuonut. Vastuu ulottuu myös tuotetta omanaan markkinoineeseen, "jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan" (TuotevastuuL 5 §). Jos tuotteesta ei käy ilmi muuta vastuuvelvollista, jokainen tuotteen liikkeelle laskenut on vastuussa, ellei hän pyynnöstä (tai korvausvaatimuksen saatuaan) ilmoita oikeaa vastuuvelvollista tai sitä, jolta hän on tuotteen saanut.
Vastuuvelvollisuus voi väistyä siten, että korvausvaatimuksen kohde osoittaa, ettei hän ole laskenut tuotetta liikkeelle elinkeinotoiminnassa, että tuote on vikaantunut häneltä lähtemisen jälkeen tai että tuotteen turvallisuuspuutteet ovat seurausta viranomaisen pakottavista määräyksistä.
Mikäli kyse on jonkin laajemman tuotteen osasta, vastuuvapaus syntyy myös silloin, jos vastuuvelvolliseksi epäilty osoittaa, että turvallisuuspuute "johtuu sen tuotteen suunnittelusta, johon osatuote on liitetty, tai tuotteen tilanneen valmistajan antamista ohjeista" (TuotevastuuL 7.3 §) - yleissääntönä on kuitenkin todettu, että jos virhe on osatuotteessa, vahingon katsotaan johtuneen sekä tuotteesta että osatuotteesta (TuotevastuuL 4 §). Jos osatuotteen valmistaja vapautuu vastuusta 7.3 §:n nojalla, yleensä oikea vastuuvelvollinen löytyy jostain muualta (itse tuotteen valmistaja).
Ulkomaille suuntautuvat korvausvaatimukset voivat (erityisesti kuluttajan kannalta) olla hyvin ongelmallisia. Tämän vuoksi lain 13 §:ssa on säännös, jonka mukaan tuotteen Suomeen tuoneen tahon (joka ei välttämättä ole siis itse vastuussa) on avustettava vahingonkärsijää korvausvaatimuksen kääntämisessä vieraalle kielelle tai korvattava käännöksestä aiheutuneet kustannukset. Lisäksi lain 12 §:n mukaan korvauskanne voidaan nostaa kantajan kotipaikan tuomioistuimessa.
Se, mikä milloinkin on perusteltu käsitys tuotteen turvallisuudesta, riippuu luonnollisestikin tuotteesta, sen markkinnoinnista ja ajanhetken yleisestä tietotasosta. Tärkeää on kuitenkin huomata, että vastuuvelvollisuudesta ei voi vapautua esimerkiksi tietämättömyyden perusteella. Tämä ns. kehittelyvahinkodefenssin puute muodostaa elinkeinonharjoittajille jonkinlaisen riskin: esimerkiksi tällä hetkellä turvallisena pidetty kemikaali voi osoittautua vaaralliseksi parin vuoden päästä, jolloin korvausongelma voi olla melkoinen.
On kuitenkin huomattava, että kaikki lisääntynyt tieto turvallisuudesta ei automaattisesti tee vanhoista tuotteista virheellisiä tuotevastuulain tarkoittamassa merkityksessä. Esimerkiksi turvallisuutta parantavan lisälaitteen puuttuminen ei ole sinänsä turvallisuuspuute, jos tuotteen liikkeellelaskemisajankohtana ko. laite ei ole kuulunut tavanomaisiin varusteisiin. Siis se, että vanhat tuotteet ovat jossain määrin vaarallisempia kuin uudet, on osittain hyväksyttävääkin. Tätä ilmentää se, että lain 3 §:n mukaan "Turvallisuutta arvioitaessa otetaan huomioon ajankohta, jona tuote laskettiin liikkeelle [...]".
Tuotevastuulaki on pakottavaa oikeutta siten, että oikeudesta tuotevastuulain mukaiseen korvaukseen ei ole mahdollista luopua ennen vahinkoa tehdyllä sopimuksella (10 §).
Laki ei nimenomaisen säännöksen (11 §) mukaan rajoita oikeutta muita perusteita korvausvaatimusten esittämiseen. Siten kanne myös esimerkiksi vahingonkorvauslain perusteella on mahdollinen (joskaan ei luonnollisesti aina haluttava) ratkaisu. TuotevastuuL:n mukainen vastuu ei myöskään sulje pois esimerkiksi tuotteen ostoon liittyvässä sopimuksessa olevia korvausvelvoitteita.
Tuotevastuulain mukaiselle vastuulle on määritelty erillinen vanhenemisaika. Kanne on nostettava kolmen vuoden kuluessa siitä, kun korvausta vaativa sai (tai hänen olisi pitänyt saada) tieto vahingosta, tuotteen turvallisuusviasta ja vastuuvelvollisesta. Joka tapauksessa korvausvelvollisen vastuu lakkaa kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun hän on laskenut tuotteen liikkeelle (9 §). Edellä mainittujen pykälien osalta on kuitenkin huomioitava edellä kuvatut säännökset muiden korvauslähteiden asemasta. Esimerkiksi vahingonkorvauslain nojalla korvauskanne voidaan nostaa vielä myöhemminkin; tällöin ei luonnollisesti kuitenkaan sovelleta tuotevastuulain mukaisia vastuusäännöksiä, vaan yleisempiä vahingonkorvausoikeudellisia periaatteita.
Jouni Heikniemi
29.1.2003
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.