Defensor Legisin numerossa 5/2003 julkaistiin Heikki Halilan mielenkiintoinen kirjoitus "Dopingista johtuva vahingonkorvausvelvollisuus urheilun lajiliitolle", joka käsittelee vaikeaa kysymystä siitä, millä edellytyksin urheilija voi joutua korvaamaan lajiliitolle dopingin käytöllä aiheuttamansa vahingon, joka tyypillisesti ilmenee valtionavun leikkauksena ja sponsorisopimusten menettämisenä. Asiaan liittyy useita vaikeita kysymyksiä, joista tiiviisti seuraavassa.
Ensimmäinen ongelmallinen kysymys on se, katsotaanko vahingon syntyneen sopimussuhteessa vai muuten. Halila esittelee useita vaihtoehtoisia tapoja siihen, miten sopimus olisi voinut konstruoitua; yksinkertaisimmillaan kyse on tietenkin suoraan lajiliiton kanssa allekirjoitetusta valmennus- ja kilpailusopimuksesta. Muita vaihtoehtoja ovat mm. lisenssin tai kilpailumääräyksien kautta tapahtuva hyväksyminen.
Sopimusrakenteeseen liittyy se, voidaanko (ehkä hiljaisesti) syntyvään sopimukseen katsoa sisältyvän dopingin käytön kieltävä ehto, ja toisaalta se, kuinka selkeästi tällaiseen ehtoon on sitouduttava, jotta sen rikkominen voisi muodostaa vahingonkorvausvelvollisuuden. Lisäproblematiikkaa aiheuttaa se, että varsinkin maajoukkuetasoa alempana kilpailevilla urheilijoilla harvemmin on suoraa suhdetta lajiliittoon, vaan korkeintaan omaan urheiluseuraansa. Halila kuitenkin pitää lajiliittoon asti ulottuvan vastuusuhteen muodostumista näissäkin tilanteissa mahdollisena eräänlaiseen konkludenttiseen kolmikantasopimukseen pohjautuvan konstruktion kautta.
Mikäli urheilijan on katsottava toimivan sopimussuhteen ulkopuolella, puhtaan varallisuusvahingon (ks. vahinkolajit) korvattavuus vaatii julkisen vallan käyttöä, rikollista tekoa tai erityisiä syitä. Julkisesta vallasta ei ole kyse ja dopingin käyttö itsessään ei ole rikollista (ks. RL 44:6), joten korvattavuuden edellytyksenä olisi erityisen painavien syiden olemassaolo. Hyvien tapojen rikkomista on joskus pidetty erityisen painavana syynä, mutta tämäkään ei nykyisin ole absoluuttinen sääntö. Mahdottomana tällaista korvausvastuuta ei voi pitää, mutta kynnys lienee korkea.
Toinen haastava aihe on korvauksen muut edellytykset: tuottamus (tai tahallisuus) ja syy-yhteys. Urheilijan vastuu dopingista kilpailukieltojen osalta on melko ankara sikäli, että yleensä urheilija tuomitaan, vaikka hän näyttäisikin olleensa dopingin käytöstä tietämätön. Toisaalta vahingonkorvausvastuuseen vaaditaan kuitenkin ainakin jonkintasoista tuottamusta. Näinpä ratkaisu, jossa urheilija saa kilpailukiellon mutta vapautuu vahingonkorvausvastuusta, on ainakin periaatteessa mahdollinen.
Syy-yhteyden osoittaminen doping-tapauksissa on hankalampi asia, erityisesti jos doping-käryjä tapahtuu useita (kuten Lahdessa 2001). Vastuun jakaminen useiden aiheuttajien kesken on hankalaa erityisesti siksi, ettei sponsorien tai valtion toiminnasta ole kovinkaan helposti pääteltävissä sitä, kuinka merkittävästi kunkin urheilijan dopingkäry on vaikuttanut tukien tai sopimusten leikkauspäätökseen.
Toisaalta yksilökäryissäkin on varottava linjaa, joka johtaisi siihen, että "viimeisen korren kekoon kantanut" urheilija joutuisi korvaamaan mahdolliset aiempien vuosien doping-käryjen aiheuttamat vahingot tapauksessa, jossa sponsorit ym. ovat harkinneet toimenpiteitä jo useampaan otteeseen, mutta ryhtyneet toimiin vasta esimerkiksi poikkeuksellisen näkyvän tapauksen yhteydessä.
Edellä esitetyn valossa korvausmäärien arviointi on tietysti hankalaa. Soppaa voi vielä yrittää hämmentää ottamalla esiin argumentaation vahinkojen ennakoitavuudesta ja siitä, onko lajiliitto pyrkinyt välttämään vahinkoja mahdollisimman tehokkaasti ja niin edelleen.
Hiihtoliitto onkin ottanut käyttöön vakiomääräisen (50 000 euroa) sopimussakkolausekkeen uusissa valmennussopimuksissaan. Tätä voidaan tietenkin pitää helpohkona ratkaisuyrityksenä, jonka varjopuolena voi olla epäoikeudenmukaisesti määräytyvä korvaus joissain ääritilanteissa. Tästä puolestaan seuraa oikeudellista epävarmuutta mahdollisen sovittelun (mm. OikTL 36 §) muodossa.
Posted by Jouni Heikniemi at 16.02.04 13:41