Helsingin Sanomat nosti tänään pöydälle poliisin toimintavaltuudet rikosasioiden tutkinnassa ja epäilyssä. Mielenkiintoinen kirjoitus täyttää sivun A6 lähes kokonaan. Tämä epäilemättä palauttaa jälleen esiin useita keskusteluketjuja niin netissä kuin muuallakin nykyisen poliisitoiminnan lainmukaisuusvalvonnasta. On toisaalta käynyt ilmeiseksi, että eduskunnan oikeusasiamies (EOA) ei kovin räväkästi virkarikossyytteitä nostele, joten mikä koneisto poliisin toimintaa oikeasti valvoo?
Tavallaan asia on kahtiajakoinen: toisaalta eduskunta on myöntänyt lisävaltuuksia runsaasti, ehkä osittain siksi, ettei asiaa ole kokonaisuutena käsitelty kertaakaan - ja toisaalta poliisi on melko liberaalisti itse ottanut käyttöönsä uusia valtuuksia. Koska asiasta epäilemättä saadaan lukea keskustelua jatkossa muualtakin, taidan nyt jättää laajemmat kommentoinnit sikseen. Pari pointtia molemmista:
Olisi varmaan väärin sanoa, että eduskunta on täysin mukisematta myöntänyt poliisin uudet toimintavaltuudet. Onhan asioista keskusteltu, ja esimerkiksi asuntojen kuuntelua koskeva HE 52/2002 tuotti lakivaliokunnassa kaksi vastalausetta, jonka allekirjoitti yhteensä neljä kansanedustajaa. Toisaalta näistä äänestäminen oli salissa oli lähinnä muodollisuus: esimerkiksi kotien salakuuntelusta äänestettiin 105-16 (poissa 78), joten merkittävästä kansanvallan käyttöön liittyvästä debatista ei voinut puhua. Se vähäinen käyty keskustelu oli lähinnä tiettyjen yksityiskohtien hinkkaamista: kokonaisuuteen ei juuri haluttu ottaa kantaa.
Myös keskustelun laatu ja mielipideilmasto kertoo paljon. Vaalivalttina kuumempi taisi ainakin tuolloin olla uhrin aseman puolustaminen ja rankaisumentaliteetti; tässä mielessä yleinen ihmisoikeusnäkökulma jää helposti varjoon. Esimerkkinä voisi varmaankin nostaa esiin Keskustan Seppo Lahtelan retoriikkaa em. HE:n lähetekeskustelusta (Anni Sinnemäen kriittisen puheenvuoron jälkeen): "Siltä osin näyttää ihmeelliseltä se, että vihreä eduskuntaryhmä edustajineen on ikään kuin rikollisjärjestöjen etujoukkona täällä puolustamassa kaikkea sellaista, mikä vähintäänkin rajoittaisi poliisin valtuuksia ja oikeuksia toimia rikosten selvittäjänä."
Teoreettisesta näkökulmasta voi kai ajatella - ainakin tämä näkökulma aina silloin tällöin tulee esiin - että laajat poliisivaltuudet eivät kosketa niitä, jotka eivät koskaan tee mitään väärin ja joilla ei ole mitään salattavaa. Relevantti huomio Hesarinkin artikkelissa kuitenkin on nimenomaan se, että valvontaoikeuksien laajentaminen myös muihin kuin epäiltyihin on ollut näkyvä trendi sekin. Pitääkö valvontaa sitten ongelmallisena vai ei, on tietysti toinen juttu.
HE 52/2002:n osalta lähteenä ollut eduskunnan asiakortti ja siihen linkitetyt dokumentit.
Hesari oli poiminut esiin pari selkeähköä ongelmakohtaa, joihin kieltämättä kannattaa kiinnittää huomiota. Eräänä räikeänä esimerkkinä on tapaus, jossa Imatran KO ei antanut keskusrikospoliisille ns. tolppalupaa (lupaa saada tieto kaikista kännykkätukiaseman lähellä olleista puhelimista), mutta KRP haki sittemmin lupaa uudestaan Helsingin käräjäoikeudesta - ja sai sen. EOA piti menettelyä lainvastaisena.
Itse kukin voi myös pohtia, miten pitäisi suhtautua ns. Punaisen talon paritusjuttuun, jossa käräjäoikeus oli antanut telekuunteluluvan törkeän huumausainerikoksen tutkintaan, mutta käräjille päätyikin paritusrikos - johon siis televalvontalupaa ei olisi voinut saada. Miten tähän "ylimääräiseen tietoon" pitäisi suhtautua? Oliko poliisilla oikeasti käsitystä huumejutusta, vai oliko se vain tekosyy valvontaluvan saantiin?
Ja edelleen voidaan kysyä, miksi poliisin valeostojutussa vuonna 1996 kaksi poliisimiestä tuomittiin virkavelvollisuuden rikkomisesta, mutta jätettiin ilman rangaistusta? Tapauksessa tutkintavankeudessa ollutta henkilöä oli pyydetty tilaamaan huumesatsi, ja myyjä pidätettiin sovitussa kohtauspaikassa. Käytetyn painostuksen määrä jäi epäselväksi. Valeostot eivät tuolloin ollut sallittuja, joten keino oli hieman kyseenalainen.
Oikeudellisesti asiasta tulee mieleen monta kysymystä. Tolppalupa-tapauksen perusteella vaikuttaa siltä, ettei esitutkintaan liittyvissä prosessipäätöksissä ole juurikaan oikeusvoima-ajattelua - esimerkiksi normaalissa siviilijutussa olisi turha mennä kinuamaan toiselta käräjäoikeudelta parempaa tuomiota. Jos paritustapausta taas ajattelee oikein negatiivisesta vinkkelistä, tulee väkisin mieleen "Exclusionary rule"n oikeutus ja mahdollinen tarve Suomessa. Valeostotapaus mietityttää puolestaan siltä kannalta, että onko valtaosin EOA:lle tehtäviin kanteluihin pohjautuva valvontajärjestelmä kuitenkaan riittävän tehokas.
Yhtäältä siteerasin edellä vakavien rikosten vahvoja torjuntaedellytyksiä puoltavaa Lahtelan näkemystä; tässä vielä vähän Sinnemäkeä (samasta keskustelusta):
"Kansalaisvapaudet ovat olleet laajat ja yksilön oikeussuoja vahva. Tällaisen järjestelmän avulla on luotu yhteiskunta, jossa rikollisuusluvut ovat pysyneet aisoissa ja maata voi edelleen sanoa erääksi vakaimmista ja turvallisimmista kaikenlaisille kansalaisille. Tämä linja ei ole tuonut mukanaan vaarallisten rikollisten hallitsemaa yhteiskuntaa, vaan hyvin turvallisena pidetyn alueen."
Kuten HS totesi jo jutun viiteotsikossa, "Kokonaisuuden punnitseminen jäänyt osauudistusten jalkoihin". Ehkäpä jatkossa punnitaan poliisin nauttimaa luottamusta tarkemminkin. Hesarin esiin tuomat epäkohdat ovat ainakin hyvää polttoainetta keskustelulle, jonka suurin riski lienee populistiseksi riistäytyminen. Erityisesti oikeuden asiantuntijoiden mielipiteitä jään odottamaan.
Posted by Jouni Heikniemi at 25.04.04 11:39